Parin päivän kuulumiset perinteisen kaavan mukaan

Tällä kertaa luvassa ihan tavallinen kuulumispostaus, milloin lie viimeksi tullut sellaista kirjoitettua! Tähän aikaan vuodesta saa sen verran harvoin kuvia, enkä kuvattomiakaan postauksia kehtaa tulla kirjoittamaan, joten nyt kun niitä uusia kuvia kerrankin on, täytynee käyttää tilaisuus hyödyksi.

Eilen halusin saada Iivarin liikutettua pikaisesti ennen pimeää ja päiväheiniä, joten päädyin pitkästä aikaa juoksuttamaan. Ensimmäiset kymmenen minuuttia yritin epätoivoisesti saada ponia kävelemään ympyrällä, mutta kun ei niin ei. Iivari on kerta toisensa jälkeen yhtä hankala juoksutettava, sillä kun pitäisi kävellä, se joko tulee luo tai pysähtyy syömään. Kun sitä sitten ihan varovasti pyytää liikkeelle, se lähtee ravaamaan.. Kun iskän avustuksella poni oli onnistunut kävelemään hetken, se sai ravata ihan luvan kanssa. Se kuitenkin päätti tehdä Iivarit - useampaankin otteeseen - eli karkasi ympyrältä hirveällä vauhdilla. Kun se oli kahdesti päässyt irti, en enää jaksanut tapella vaan tyydyin irtojuoksuttamaan, eikä poni ihme kyllä sukellellut aitojen ali kertaakaan! Juostuaan riittävästi Iivari tuli miun luo ja seurasi vapaana ympäri kenttää, mikä on ihan uskomatonta, sillä yleensä sitä ei kiinnosta mikään muu kuin syöminen...

Oli jo aika hämärää kun lähdettiin kentältä, mutta ajattelin käydä taluttamassa Iivaria ihan pienen lenkin tiellä loppukäynneiksi. Kun ohitettiin alatarha, Elmeri ja Vares seisoivat vieretysten portilla ihmettelemässä meitä. Päästiin vähän matkaa eteenpäin, ylätarhan portille, kun Iivari pysähtyi sen eteen syömään, enkä saanut sitä heti liikkeelle. Sillä aikaa toiset lähtivät tulemaan meidän luo, Elmeri edellä ja Vares heti sen perässä. Ne olivat päässeet muutaman metrin päähän, kun yhtäkkiä Vares säikähti ilmeisesti Iivaria (...) pahanpäiväisesti ja kuulin kun se säntäsi liikkeelle. Elkku säikähti sitä ja loikkasi eteenpäin, mutta pysähtyi sitten rauhassa Iivarin viereen. Iivarikin säikähti Vareksen syöksyä niin, että unohti syömisen ja meinasi juosta miun yli. Kuten aasi, sekin rauhoittui kuitenkin saman tien. Ennen kuin ehdin reagoida ponin sinkoiluun mitenkään, kuulin pimeästä järkyttävän rysäyksen, ja heti sen jälkeen Vareksen juoksevan laitumella. Kun huusin iskää saalistamaan hevosta ja katsomaan miten pahasti se oli tuhonnut aidat mennessään, iskä totesi sen yrittäneen hypätä laitumen portista yli, mutta oli onnistunut rysähtämään ylintä puomia päin katkaisten sen. Ihme että se pysyi pystyssä, kun on kerran kesken hypyn tuolla lailla aitaan törmännyt. Vähän aikaa Vares vielä kyttäsi meitä, ennen kuin uskoi oudon lihavan möykyn Iivariksi ja uskalsi palata tarhaan.

Tänään sain kerrankin aikaiseksi lähteä talliin hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa. Otin ensin Elmerin sisälle ja tottakai tyyppi päätti piehtaroida heti karsinaan päästyään - ei sitten pihalla voinut sitä tehdä, vaikka olisi siten välttänyt seiniin törmäilyt.. Harjailin lapsosen ja lähdettiin ensimmäistä kertaa (hei hetkinen nyt, aasi on ollut meillä reilun kuukauden, eikä se ole vielä kertaakaan päässyt poistumaan pihasta) kiertämään Minkkisen lenkki ja käymään koulun kentällä. Kaiken kaikkiaan lenkin pituudeksi tuli siis kolmisen kilometriä. Elmeri oli hieno pieni itsensä ja käveli vieressä kuin koira, mitä nyt jossain vaiheessa olisi halunnut vähän säntäillä. Se kuitenkin on paljon helpompi talutteva kuin Iivari, heti kun ollaan päästy pois pihasta, missä kaikki kolme liikkuvat jotakuinkin automatisoidusti.

Pikkujätkä ♥

Alkuun se oli vain kiva, nyt yli kuukauden jälkeen alan olla pikkuhiljaa jo aika ihastunut tyyppiin!

"Okei, okei, seison tässä tällein nätisti kaks sekuntia, ja jos et ehi sitä kuvaa napata ni se on voivoi. Koska tää kaveri kyllästyy kolme, kaks, yks..."

Mokomakin hurjimus! :D

Kun Elmerin kanssa oli urheiltu, heitin sen tarhaan ja vaihdoin seuraavaan kokoluokkaan. Iivarin hakeminen tarhasta on osoittautunut usein hyvinkin hankalaksi, sillä lapsonen on kovin tykästynyt vanhempaan ruunaan. Se säntäilee vieressä kun talutan ponia portille, ja siinä se häärii muuten vain edessä. Eräänkin kerran, kun talutin Iipua tarhan kauimmaisesta nurkasta löysällä narulla, Elkku tunki miun ja ponin väliin, ja kun olisin halunnut pyytää ponia vasemmalle kohti porttia, aasi nappasi narun suuhunsa ja lähti viemään ponia oikealle... Miun ei auttanut kuin seurata, kunnes Elmeri uskoi miun osaavan taluttaa Iivaria yksinkin.

Hoidin Iivarin aasin karsinassa ja totesin, että poni varmaan sekoaisi lopullisesti jos se joutuisi asumaan siellä. Sitä nimittäin ärsytti suunnattomasti kun toisella nurkalla se haistoi pellavamössön ja jopa yletti kauratynnyriin ja melassiämpäriin, saamatta kuitenkaan mitään suuhunsa. Toisella nurkalla se puolestaan haistoi lampaiden heinät, ja oli pettynyt kun ei saanut niitä säkin pohjalta. Se nyki ja ravisteli säkkiä kyllästymiseen asti, eikä sen harjaamisesta meinannut tulla mitään.



Kun lopulta olin saanut ponin suittua ja suitset päähän, lähdettiin kentälle. Siinä vaiheessa oli jo sen verran hämärää, että kunnollisia Iivari-kuvia ette tänään(kään) saa. Ravattiin aika paljon pääty-ympyrällä ja yritin taivutella ponia. Herraa olisi kiinnostanut lähinnä portille syöksyminen, tai oikeastaan mikä tahansa muu kuin ympyrän juokseminen. Pariin otteeseen oli lähellä ettenkö valahtanut alas, mutta kyydissä pysyttiin loppujen lopuksi koko aika. Kun viimein olin tyytyväinen poniin ympyrällä, harjoiteltiin hetki vielä kulmien ratsastusta. Siinä vaiheessa kun iskäkin pölähti kentälle (äitihän oli siellä alun alkaenkin kameran kanssa) ja nakitin molemmat seisomaan kulmiin esittämään tötteröitä, poni kyllä kiersi heidät ihan nätisti, mutta laski sen mukaan, että mahtuu itse, eikä huomioinut kuskin jalkoja. Jossain vaiheessa en enää edes kyennyt ratsastamaan, kun nauroin niin paljon törmäillessäni viattomiin tötteröihin. Aikani sählättyäni skarppasin ja pyysin ponia käymään kulmassa asti rauhassa ja tasaisesti ravaten. Selvittiin hommasta pari kertaa, jonka jälkeen poni sai vihdoin huilata ja pitkät ohjat.

Kuvat jätin nyt vähän normaalia pienemmäksi, jotta teidän tarvitsisi kärsiä kamalasta laadusta mahdollisimman vähän.